Perfektionistiko?

"Perfektionismi tarkoittaa psykologiassa joko halua tehdä asiat mahdollisimman hyvin taikka uskomusta, että täydellisyyttä kuuluu tavoitella."

Vähän tuntuu pahalta, kun en ehtinyt TAASKAAN ajoissa tänne takaisin. Se siitä kahden viikon välein kirjoittamisesta...

Paitsi että sen ei pitäisi tuntua pahalta.

Enkä tarkoita, etteikö se saisi tuntua siltä, mutta sen ei tarvitsisi tuntua siltä.

Armollisuus itseä kohtaan on jotain, mitä saan luultavasti opetella koko ikäni. Koulussa pettymys oli mitä suurin, jos kokeesta saatu numero ei miellyttänyt. Töissä ottaa päähän, jos mokaan. Kaverit tietävät liian hyvin, että en osaa enkä myöskään halua sanoa ei. Otan kaikenlaisia hommia ja tehtäviä itselleni ja sitten romahdan, kun en jaksakaan tehdä kaikkea (lukion musikaalivuotta muistellessa). Paitsi etten osaa myöntää, etten jaksa. Enkä halua myöntää sitä. Niin että tämä EI ole yleinen uupumuksen ja väsymyksen tunnustus. Ei todellakaan.

Ei todellakaan ole helppoa olla perfektionisti. Aina on tarve olla paras ja onnistua ja epäonnistumiset ottaa aika raskaasti. Pettymyksiä ei tahdo millään sietää ja ulospäin yrittää näyttää vain ne onnistumiset. Tiedän, se kaikki ei ehkä mahdu perfektionistisuuden alle enkä ihan täysin liene perfektionisti - on kyse myös muusta kuin siitä. Mutta se on kuitenkin sellainen tekijä, joka vaikuttaa vähän kaikkeen. Olen mieluummin yrittämättä jotain uutta, jos en ole varma, voinko onnistua. Siinä menettää paljon, tiedän. Mutta inhoan epäonnistumisia. En voi koko ikääni niitä vältellä ja ne pitää oppia käsittelemään, ettekä uskokaan, kuinka kovasti teen sen kanssa töitä. 

Ja pahinta on oikeastaan se, etten silti ymmärrä, ettei perfektionistisuus noin vain lopu. Sanon aivan liian usein muille, ettei aina tarvitse olla täydellinen - ja silti tähtään itse jatkuvasti täydellisyyteen, vaikka tiedän, ettei tarvitsisi.  

Kyllä minullekin on siitä perfektionistisuudesta sun muusta huomauteltu. En vain halua kuunnella. Se ei tarkoita sitä, ettenkö miettisi asiaa. Sen kuuleminen vain on vaikeaa. Tiedän, että olen perfektionisti ja tiedän että yritän joskus liikaa. Ja sitten kun pitäisi vaikkapa jakaa tehtäviään muille, niin ei onnistu. Tai no, onnistuu, mikäli luotan jonkun suoriutumiskykyyn vähintään yhtä paljon kuin omaani. Mitä käy suunnilleen ei koskaan. Ylimielistä? Ehkä vähän. Ettekä muuten arvaa, kuinka paljon mietin sitä, miksi näin on.

Ja yllätys, en tiedä. Olen käyttänyt luvattoman paljon aikaa siihen, että mietin, miksi minulle ei riitä vähempi. Miksi pitää aina onnistua? 

Ja sitten en edes tiedä, kumpi on pahempi: yrittää hillitä perfektionismia ja kunnianhimoa vai antaa sen rellestää vapaana.

Ja heitänpä vielä yhen ajatuksen pinnalle. Olen kerran kuullut täydellisyydestä sellaisen määritelmän, jota pyrin seuraamaan. Sen mukaan täydellisyyttä on se, kun kokee voivansa hyväksyä epätäydellisyyden tärkeäksi osaksi rakastettavaa itseään. 

Siihen tähtään siis. Tai ainakin yritän. 

Omituista on, että kuuntelin lähes koko kirjoittamisen ajan tätä: When I Kissed The Teacher - Mamma Mia! Here We Go Again

(Ja menkää nyt ihmiset hyvät katsomaan Mamma Mia! Here We Go Again. Parasta, mitä olen hetkeen nähnyt)