Ihan aikuisten oikeesti - koreografin ajatuksia

      Kun sain tietää, että vietän välivuotta tämän lukuvuoden, valitsin samalla lukuvuoden teemaksi oman itseni. Päätin vihdoin alkaa keskittyä itseeni, itselleni tärkeisiin asioihin ja kaikkeen sellaiseen, jota olen halunnut tehdä, mutten ole syystä tai toisesta voinut. Samoihin aikoihin aloin opettamaan kavereilleni uutta ryhmäkoreografiaani, joka - yllätys yllätys - on samaa teemaa kuin lukuvuoden teemanikin.

https://www.youtube.com/watch?v=BURBlSYPmBU - The Greatest Showman: Come Alive

      Ihan aikuisten oikeesti on tehty elokuvan The Greatest Showman kappaleeseen This Is Me, joka sattumoisin toimi myös työnimenä ja innoittajana koreografialle. Alusta asti minulle oli selvää, että tahdon tuoda koreografian kautta esille sen, miten hienoa erilaisuus on ja kuinka minua alkaa hiljalleen ärsyttää, ettei erilaisuutta edelleenkään arvosteta riittävästi. Kallion lukio on yksi niistä harvoista paikoista, joissa olen kokenut voivani olla juuri sellainen kuin olen. Kalliokaan ei toki ole täydellinen ja omat ongelmansa sielläkin on, mutta se on silti sellainen paikka, jossa ei tuijoteta esimerkiksi pukeutumistyylin vuoksi. On surullista, että sellaisia paikkoja, joissa ei tarvitse hävetä omaa itseään on niin vähän. Ihailen niitä ihmisiä, jotka kykenevät tilanteessa kuin tilanteessa olemaan sellaisia kuin oikeasti ovat sekä heitä, jotka osaavat arvostaa kaikkia omina itseinään.



      No, perusidea oli kasassa ja tein keväällä aloittamani koreografian kesän aikana loppuun. Nyt eletään lokakuun loppua ja viimeiset harjoitukset olivat viime sunnuntaina. Esitys on tänään(!) ja paineet kasvavat. Olen oppinut, että ryhmäkoreografioita tehdessä on hyvä muistaa pitää jalat maassa. Kuun hakeminen taivaalta ei onnistu, jos sitä lähtee tietoisesti sieltä hakemaan. Silloin tulee helposti vaatineeksi sekä itseltään että tanssijoilta liikaa. Kun tein tanssin syventävien opintojen päättötyötä, sorruin edellämainittuun virheeseen. Olin sortua siihen toisenkin kerran reilu vuosi sitten, kunnes kaikkien onneksi löysin paremman kappaleen kuin alkuperäisen ryhmäkoreografian kappale oli. Silloin opin, että tärkeintä ei ole se kunnianhimoinen kuun tavoittelu, vaan se, että tanssi on hauskaa. Se, että tanssimisesta nauttii. Näin ollen teen koreografioita nykyään pääasiassa tunnepohjalta. "Jos se ei tunnu luontevalta, se ei toimi" on perussääntöni.



      Olen oppinut arvostamaan myös hyvää ryhmähenkeä. Kaikkien, sekä koreografin että tanssijoiden, on helpompi tehdä töitä, jos porukassa vallitsee hyvä ilmapiiri. Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta ei todellakaan ole sitä. Hyvää ryhmähenkeä kun ei saa aikaiseksi väkisin tekemällä. Omalla kokemuksella voisin sanoa, että se syntyy parhaiten yhdessä koettujen hetkien ja aitouden kautta ajan kanssa. Ryhmäyttäminen sun muut toki ehkä edistävät sitä, mutta yhden ryhmäytyspäivän jälkeen hyvä ryhmähenki ei ole vielä itsestäänselvyys. Ns. jäänrikkojana ryhmäyttäminen kyllä toimii. Loppu vaatii sitten aikaa ja oikeita ajoituksia, sattumia, kohtaamisia - pieniä arjen ihmeitä kaikki.




      Ja vielä koreografioista: epätäydellisyys on paljon kiinnostavampaa kuin täydellisyys. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Hienot, täydelliset ja loppuunhiotut koreografiat ovat toki näkemisen arvoisia, upeita ja ihania ja vaikuttavia ja ties mitä, mutta vielä hienompaa on nähdä koreografioita, jotka antavat ajateltavaa nimenomaan siksi, että ne eivät ole täydellisiä. Se, että niistä puuttuu jotain tai ne ovat erilaisia, on paljon kiinnostavampaa kuin se, että mitään virheitä tai mitään erilaista ei olisi. En sano, että pitäisi tahallaan tehdä huonoa tai huonosti, mutta korostan, että liikaan täydellisyyteen kyllästyy. Ja siksi, juuri siksi, olen tätä ryhmäkoreografiaa harjoittaessani korostanut, että sillä ei ole niin väliä, kuinka oikein tekee. Pääasia on, että tekee omalla, itselleen luontevalla tavalla. Ja jos tulee virheitä, niin sitten tulee. En suutu siitä. Haluan, että lavalla nautitaan siitä mitä tehdään eikä mietitä aukikierron suuruutta tai jalan korkeutta, koska, loppujen lopuksi, täydellinen osaaminen on vain puoli voittoa. Ja minä ainakin arvostan paljon enemmän sen voiton toista puolikasta. Sitä, mitä ei saa, jos treenaa olematta siinä kuitenkaan ihan täysin mukana.

      Ihan aikuisten oikeesti rakentuu juuri tälle pohjalle ja on toivottavasti tätä kaikkea. Erilaisuuden juhlaa, ainutlaatuisuuden näytös ja samalla myös yhteinen kokemus. Sen enempää en voi pyytää tai toivoa. Enkä enempää haluaisikaan.

Joten, teille jotka olette tulossa katsomaan showta: Nauttikaa!

Teille, jotka ette ole tulossa, mutta luitte tämän kuitenkin: Kiitos ♥

Ja kaikille: Epätäydellisyys on paljon kiinnostavampaa kuin täydellisyys. 


https://www.youtube.com/watch?v=CjxugyZCfuw - The Greatest Showman: This Is Me

Kuvat on otettu Amos Rexin näyttelyssä.