Se kuuluisa kehopositiivisuus

Joku muukin on ehkä lukenut Ilta-Sanomien sun muiden otsikoita ja nähnyt siellä muutamaan kertaan maininnan aiheesta kehopositiivisuus eli body positive. Kun nyt pitkästä aikaa osui yksi sellainen silmään, aloin miettiä omaa kehoani - jälleen kerran.

Juttu on niin, että käyn tanssimassa seitsemästä yhdeksään kertaa viikossa. Ensi lukuvuoden tanssikalenteriin kuuluu viisi balettituntia, yksi nykytanssitunti, yksi jazztunti ja yksi afrotunti viikossa. Lisäksi käyn mielelläni tanssimassa itsekseni, joten opiston tanssisalien varauskalenterista löytää melko usein nimeni. Ja ennen kuin kukaan ehtii edes ajattelemaan, ettei baletti ole liikuntaa, totean: se on. Se on taidetta, mutta myös liikuntaa. Se vaatii lihasten käyttöä, se vaatii hyvää kuntoa. Se on paljon muutakin kuin vaaleanpunaisessa tyllihameessa lavalla sipsuttamista. No, joka tapauksessa, tanssin aika paljon. Treenit kestävät yleensä 90 minuuttia. Sen lisäksi, että joillain tanssitunneilla tehdään myös lihaskuntoa, teen sitä itsenäisesti. Näin kesällä käyn paljon pyöräilemässä. Satunnaisesti vuodenajasta riippumatta käyn kiipeilemässä. Ja kun kaiken tämän liikunnan laskee yhteen, voisi olettaa, ettei minulla ole mitään syytä miettiä, miltä kroppani näyttää. No, on minulla.

Kun syötän tiedot pituudestani ja painostani painoindeksilaskuriin, tuloksena on n. 23,30. Olen siis normaalipainoinen. Minun pituudellani voi painaa suunnilleen mitä tahansa välillä 52-69kg ja on silti normaalipainoinen. 

Sikäli kun tiedän, olen lähes kaikkia tanssikavereitani painavampi. Pakko myöntää, että joskus se ahdistaa. Myönnän myös, että olen useammin kuin kerran miettinyt, pitäisikö minun tehdä asialle jotain. Näen paremmin kuin hyvin, että olen muita tanssijoita kookkaampi. Joskus se tuntuu pahalle. Tuntuu sille kuin en kuuluisi joukkoon. Silloin laihduttaminen käy mielessäni. Mutta vieläkään en ole aloittanut. Miksi?

Kehossani on toki ylimääräistäkin, mutta siinä on myös paljon lihasta. Aivan, lihasta. Tanssijoillakin on lihakset. Ja niistä en ole valmis luopumaan. Muutaman kilon voisin toki pudottaa, mutten näe siihenkään syytä. Olisihan se toki mukavaa, jos vaatekoko olisi 34 eikä 38. Mutta toisaalta, mitä väliä? Valtaosan ajasta olen kuitenkin ihan tyytyväinen kroppaani. Ainoa ikävä puoli on se, että kivannäköisiä, sopivankokoisia farkkuja saa metsästää urakalla. Lyhyitä shortsejakaan en oikein kehtaa pitää, mutta sitä opettelen. Muuten ongelmia ei oikeastaan tule vastaan.
Kun maalaisjärjellä miettii, 36 ja 38 lienevät vaatekoista yleisimmät ja ostetuimmat - ainakin ne koot ovat usein ensimmäisinä loppu kaupoista. Varmaksi nyt ei tietenkään voi sanoa, mutta se saattaa kieliä siitä, että moni muu on kanssani samaa kokoluokkaa. Jokaisen kroppa on tietysti erilainen, mutta en takerru nyt pikkuseikkoihin.

Yhteenveto: minulla ei siis oikeastaan olisi mitään syytä valittaa kropastani tai pelätä, että joku muu kommentoi sitä. Toisaalta kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida toisen kehoa loukkaavasti. Ja siihen ihmiset sortuvat valitettavan helposti. Minäkin olen sortunut siihen. Vastaavasti minun kehoani on kommentoitu. Voin joskus toiste puhua enemmän siitä, mihin kaikkeen moni huomaamattaan sortuu, mutta se on sitten toinen tarina se.
Ja niin, silti olen salaa kateellinen niille ihmisille, jotka kropastaan riippumatta kykenevät käyttämään shortseja ja lyhyitä hameita sun muita ja kävelemään itsevarmasti kaupungilla. Se on minusta rohkeaa, arvokasta ja ehdottomasti opettelemisen arvoista.

Ehkä hieman puhkikulutettu ilmaisu, mutta tärkeintä on, että on itse tyytyväinen kroppaansa ja jos ei ole, tekee asialle jotain. Tai ainakin yrittää. 

P.S. Tiedän, kuvat eivät juurikaan liity aiheeseen, mutta älä anna sen häiritä :)


  David Garrett - Vivaldi vs. Vertigo