Mielipiteet, Ei siitä kannata välittää ja Vaatimattomuus kaunistaa

Heissan ja ihanaa kesää kaikille!

En jaksa edes selitellä pitkän vaitioloni syytä, koska se on sama kuin aina ennekin; muut asiat ovat olleet tänne kirjoittamista tärkeämpiä.
No, joku voi ehkä väittää, että kesä(loma) ei alkanut ihan parhaalla mahdollisella tavalla, kun lämpö katosi täältä Suomesta. Onneksi voin iloisesti hymyillä, joskin edelleen toinen korva lukossa, ja kertoa, että olen juuri viettänyt kaksi lämmintä viikkoa Espanjassa. Hymyilin iloisesti (vahingoniloisesti) jo lomamatkan aikana, kun sain kavereilta teksti- ja WhatsApp-viestejä, joissa sanottiin, että celsiusasteita Suomessa on 12, 11, 10.... Oli ihanaa heittää takaisin, että täälläpäs celsiusasteita onkin 28, 29, 30.... Omaksi harmikseni en kuitenkaan koskaan rusketu kunnolla, vaikka viettäisin auringossa miten pitkän ajan tahansa. Tälläkin reissulla onnistuin vain kärväyttämään takareiteni. No hyvä on, en minä nyt ihan niin vaalea ole kuin ennen lomaa olin, mutta ei tässä "rusketuksessa" ole mitään kehumista.
Mutta, mutta. Tässä postauksessa on luonnollisesti kuvia Barcelonasta sekä Calafell'n pikkukaupungista, jossa majailimme vajaat kaksi viikkoa. Mutta sitten on jotain muutakin. Pitkästä aikaa kirjoitan syvempää asiaa. Tiedossa on mielipiteen, kannanoton, omien kokemusten sekä oman pohdintani risteytys. En tosin takaa kaikkien edellämainittujen toteutumista, mutta yritetään...

Jos minulta kysytään, mitä minun mielestäni jokaisella ihmisellä pitäisi olla, saa tietenkin vastauksesi luettelon, joka sisältää kodin, ravinnon, työpaikan/koulun, turvallisuuden ja muut sellaiset asiat. Mutta jos minulta kysytään, mitä minä tällä hetkellä elämältä haluan tai mitä haluan omalta elämältäni tai mikä on suurin tavoitteeni tällä hetkellä, vastaan luultavasti jotain sinne päin, että haluan lukiosta suoraan yliopistoon, mieluiten Helsinkiin, ja yliopistosta suoraan töihin.

Ja sitten on ne hetket, jolloin teen koulutöitä tai pelaan Candy Crush Sagaa. Pitäisi keskittyä siihen mitä tekee, ja kas kummaa, ajatus karkaa. Jostain syystä näin käy usein kokeissa koulussa: saatan helposti istua puolikin tuntia tekemättä oikeastaan mitään. Tuijottelen ikkunasta ulos. Kiroan aina välillä mielessäni, että nyt se katse siihen kokeeseen, tee se, niin pääset joskus poiskin.
Ne ovat niitä sellaisia hetkiä, kun tulee mietittyä täysin tilanteeseen kuulumattomia asioita ja pohdittua elämän syvyyksiä. Ja kas kummaa, näin on jälleen käynyt.

Font Màgica - Barcelona

 

https://www.youtube.com/watch?v=JJ-OhOOi2DY I will love again - Lara Fabian (Ei aavistustakaan, miksi kuuntelin tätä kirjoittaessani. Ehkä biisin menevyyden ja fiiliksen vuoksi.)

Mitä minä haluan? Jaa-a. Paha sanoa. Aina välillä haluan tanssia, välillä olla yksin, välillä shoppailla, välillä syödä, katsoa elokuvaa, siivota, piirtää, lukea, kirjoittaa, olla kavereiden kanssa.
Ja sitten minä aina välillä tahtoisin, että ne asiat, jotka ovat päin hevonkuusta, korjaantuisivat. Ja suoraan sanoen en usko olevani ainoa, josta aina välillä tuntuu sille, että mikään ei suju. Tuskin olen ainoa, joka miettii, miksi on vuosikaudet noudattanut jonkinlaista toisten oletuksen ketjua, vaikka se ei ole sitä, mitä oikeasti elämältä juuri nyt haluaisi. Tuskin olen ainoa, joka on pyöritellyt silmiään koulun säännöille. Enkä muuten taatusti ole ainoa, joka on joskus elämänsä aikana törmännyt tunteeseen, että ei tule hyväksytyksi muiden keskuudessa. En myöskään usko olevani ainoa, joka on miettinyt, miksi alentuu kestämään sellaista, minkä voisi välttää, jos uskaltaisi avata suunsa ja sanoa suorat sanat. Lyhyesti: Miksi tyytyisin elämään elämää, jossa on asioita, joista en pidä?

 

Lätkitäänpäs faktoja pöytään. Minä olen 17-vuotias nuori nainen. En 5-vuotias prinsessa. Kun päätän, mitä milloinkin haluan, on pääni kääntäminen todella, todella vaikeaa. Olen itsepäinen, vahva ja suorasanainen persoona. Kun kysyin muutamilta, nimeltä mainitsemattomilta henkilöiltä, millaisen ensivaikutelman he ovat aikoinaan minusta saaneet, sain tiivisti sanottuna vastaukseksi, että olen ulospäinsuuntautunut, rohkea ja aidosti oma itseni. Sen lisäksi myönnän rehellisesti olevani henkilö, joka ei vielä joitain vuosia sitten miettinyt koskaan ennen kuin päästi sanat suustaan. Nykyään sentään mietin melko usein, mitä sanon, mutta vahinkoja tapahtuu siitä huolimatta. Usein olen niissä tilanteissa pahoillani ja ihan syystä. Mutta silloin tällöin tulen miettineeksi, miksi ihmeessä pahoittelin sanojani, vaikka kyseessä oli rehellinen mielipiteeni. Totta kai silloin, kun mielipiteen laukoo tilanteessa, jossa sitä ei sovi sanoa, pahoittelu on paikallaan. Mutta sitten todellakin on niitä hetkiä, jolloin pahoittelen mielipidettäni täysin arkisessa tilanteessa, jossa on ihan luvallista sanoa mielipide. Eikä nyt puhuta mistään yksiselitteisestä toteamuksesta kaverille, mikä on selvästi loukkaava. Esimerkiksi mielestäni ei-loukkaava mielipide, nimittäin mielipiteeni meikkaamisesta. En kannata jokapäiväistä meikkaamista, koska se on minusta turhaa. Minusta jokaisen hyvällä itsetunnolla varustetun naisen pitäisi olla itseensä sen verran tyytyväinen ilman meikkiä, että pystyisi poistumaan kotoa vaikkapa vain postilaatikolle tai roskiksia viemään meikittä. Kaikki paras, kun pystyisi vaikkapa käymään kaupassa vetämättä meikkiä naamaansa. Totta kai ymmärrän, että toiset eivät vain ole itseensä tyytyväisiä ilman meikkiä enkä kiellä ketään meikkaamasta. Joillekin se on tärkeää, mutta minusta se on turhaa. Oli miten oli, mielipiteeni siitä, että kouluun meikkaaminen on turhaa, herättää silloin tällöin suuttumusta, loukkaantumista ja mielipiteeni sekä ajattelutapani vähättelyä. Olen joskus tällaisessa tilanteessa tullut pahoitelleeksi sanojani. MIKSI IHMEESSÄ?! Missä on vika, jos heti toisen loukkaannuttua olen valmis luopumaan mielipiteestäni?! No, yleisesti ottaen on jokapäiväisen elämän kannalta helpompaa, jos olen ihmisten kanssa hyvissä väleissä. On huomattavasti helpompaa luopua omasta mielipiteestä toisen mieliksi kuin alkaa jankuttamaan vastaan.
Joo joo, nyt joku siellä ruudun takana miettii kuitenkin, ettei mielipideasioista voi kiistellä. Sille neropatille tiedoksi: olen lähes satavarma, että olet itsekin kiistellyt mielipideasioista. Ja osa teistä on sitä mieltä, että vika on siinä, joka loukkaantuu mielipiteestäni ja olette kanssani täysin samaa mieltä tästä asiasta. Uskon, että olette tosissanne ja on mukavaa tietää, että joku muukin ajattelee kanssani samalla tavalla. Kuitenkin teidän joukossanne on takuuvarmasti joku tai jopa joitain, jotka ovat joskus loukkaantuneet mielipiteestäni jonkin asian suhteen. En tarkoita lytätä ajatuksianne tai teitä, arvostan ihan totta sitä, että luette tekstejäni ja sitä, että jotkut teistä kuuluvat elämääni internetin ulkopuolellakin. On erittäin positiivista, jos tekstini herättää teissä edes jonkin sortin ajatuksia. Mutta nyt, takaisin asiaan. On ehkä tyhmää luopua omasta kannastaan vain, koska joku muu on toista mieltä. Jostain syystä kuitenkin olen lähes koko ikäni näin toiminut. Miksi? No, ehkä tiedän syyn, ehkä en. Ei minulla ole mitään niin varmaa ja vankkaa tietämystä sen asian suhteen, että uskaltaisin sen sanoa julkisesti ääneen. Epäilys on kyllä, ja teoriakin, joka luultavasti on ihan totta. No, yksi asia on kuitenkin varma: olen koko ajan kulkemassa kohti sitä hetkeä, jolloin en enää todellakaan välitä, jos joku yksittäinen ihminen loukkaantuu yleisestä mielipiteestäni. Olen sitä mieltä, että minulla ja myös kaikilla muilla on samanlainen oikeus ilmaista mielipiteensä joutumatta pelkäämään, että joku omasta kaveriporukasta tai muusta lähipiiristä vetää herneet nenäänsä.

La Sagrada Família, jossa emme käyneet sisällä kolmen tunnin jonon takia

 

 

 

Vesisika CosmoCaixan tiedekeskuksessa, jossa oli mm. sademetsä, jossa tämä kaveri asuu

 

Kuten varmasti monet muutkin ovat huomanneet, asioista voidaan olla hyvin montaa eri mieltä. Ja vaikka kovasti hoetaan, ettei mielipideasioista voi kiistellä, niin kummasti heti tilaisuuden tullen ollaan jankuttamassa oman kannan puolesta. Unohtakaamme siis edellämainittu vanha uskomus/sananlasku/mikälie ja todetkaamme, että mielipideasioista todellakin voi kiistellä. Ei, se ei ehkä (HUOM! ehkä) hyödytä ketään tai mitään. Mielipiteistä kiistely voi olla silmiä avaava kokemus. Itse tosin olen niin vastarannan kiiski, etten helpolla suostu kuuntelemaan vastaväittelijän mielipidettä edes sen vertaa, että voisin etsiä siitä heikkouksia tai löytää siitä jotain, millä tukea omaa mielipidettäni. En siis ole väittelijä parhaasta päästä. Tämä on useammin kuin kerran kostautunut minulle, ja yritänkin pikkuhiljaa, arkipäiväisissä keskusteluissa, opetella kuuntelun jaloa taitoa.
Olen joskus törmännyt tilanteeseen, jossa olen väitellyt jonkun kanssa mielipideasiasta niin, että vastapuoli ei ole ottanut minua tosissaan. En voi sietää sellaista, enkä varsinkaan silloin, jos vastapuoli ei tiedä, mistä puhuu. Olen myös törmännyt tilanteeseen, jossa vastaväittelijäni tukena oli muutamia muita, jotka nauroivat sanaharkallemme. Sitäkään minä en siedä, varsinkaan kun myös vastaväittelijäni nauroi. Tämä ei nyt varsinaisesti liity aiheeseen, mutta minusta on käsittämätöntä, kuinka jotkut eivät ymmärrä, että meistä jokainen on erilainen. Minulle vain sanottiin, että ei tarvitse olla tuollainen tosikko, kun kiehuin raivosta vastaväittelijääni kohtaan. Olen miettinyt asiaa, ja päätynyt siihen, että jos vielä joudun vastaavanlaiseen tilanteeseen, totean, että minusta on hienoa olla tosikko. Olen todella, todella ylpeä omasta luonteestani ja eteenkin siitä, että olen tosikko tilanteissa, joissa kenelläkään muulla ei riitä sisu siihen. Olen myös ollut tilanteessa, jossa joku muu on ollut tosikko. Kadun pikkuisen sitä, että olen siinä tilanteessa itse nauranut, sillä tiedän, miltä se tuntuu. Se on kaikkea muuta kuin kivaa, se satuttaa valtavasti. Sitä ei vain muista silloin, kun itse nauraa. Minä en ole sanonut sitä koskaan ääneen, koska en ole uskonut, että sitäkään kommenttia otettaisiin todesta, jos ja kun kaikelle muulle jo sanomalleni on naurettu. Toisin sanoen yritän sanoa, että ottakaa nyt, ihmiset hyvät, huomioon toiset ihmiset mielipiteistä väitellessänne. Vaikkette laukoisikaan loukkauksia toiselle, tietynlainen käytös, esim. nauraminen, voi satuttaa. Yleensä ihmisestä näkee, jos tähän sattuu henkisesti. Kyllä se tulee ulos, esimerkiksi hiljaisuutena, kyynelinä tai raivoamisena. Ja kun tällaiset asiat ilmaantuvat nokkasi eteen, on syytä ottaa merkistä opikseen eikä ainakaan ärsyttää lisää. Minusta on huolestuttavaa ja ehkä hieman turhauttavaa, että toiset eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä, että jotkut ovat tosikkoja ja saattavat loukkaantua, kun heidän ollessa tosissaan kaikki muut nauravat. Kyllä, loukkaantuminen saattaa olla lapsellista, mutta oikeuttaako se siitä huolimatta käytökseen, joka päivänselvästi satuttaa? En usko, että kukaan nauraisi pikkulapselle väitellessään tämän kanssa. Miksi siis pitäisi nauraa muillekaan? Ja toteanpa vielä, että olen jälkeenpäin miettinyt, miksen muiden nauraessa sanomisilleni ole todellakin avannut suutani ja sanonut, miltä minusta tuntuu. Miksi olen alentunut kestämään sellaista, mitä kukaan (ainakaan tosikko) ei halua kestää? En osaa vastata, mutta tiedän, että enää koskaan en kestä sellaista, mitä minun ei ole, minkään näkökulman puolesta, pakko kestää.

Font Màgica

Jatkan aiheesta "Miksi olen alentunut...". Nyt puhun kuitenkin tunteista. Monet ihmiset, jotka olen tavannut ja joita tunnen ainakin vähän, tuntuvat kuuluvan siihen ilmeisesti melko yleiseen luokkaan, joka minun mielestäni mitätöi tunteet. Minä ja varmasti monet, monet muutkin olemme saaneet joskus kuulla "Ei siitä kannata välittää" -tyyppisen lausahduksen hetkissä, joissa on tuntenut olonsa surulliseksi, loukatuksi tai vihaiseksi. Vastaavasti niissä hetkissä, kun olo on hyvä, iloinen ja onnellinen, ei sanota mitään eikä ainakaan yhdytä toisen iloon. Tämä on asia, joka tekee minut hulluksi. Tekisi mieli hakata päätä seinään ihmisten tyhmyyden takia (johon olen saattanut joskus kyllä sortua itsekin).
Jos toinen onnistuu, saa kokeesta hyvän numeron, töissä ylennyksen tai vaikka voittaa arvonnassa, niin ei ainakaan voida onnitella. Ei voida osallistua toisen iloon tai nauraa mukana. Pitkin hampain voidaan ehkä nippanappa sanoa, että onneksi olkoon, ja sekään ei ole aitoa. C'MON! Jokainen siellä ruudun takana on aivan varmasti syyllistynyt tähän joskus. Minusta tämä on todella naurettavaa. Miettikää nyt, eihän tässä enää viitsi edes kertoa, jos on iloinen vaikkapa onnistuneesta kokeesta, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Lopulta sitä ei viitsi iloita enää itsekään, sillä kaikkien muiden synkistely ja harmaus syö omankin onnen. Onko se kateutta, sitä minä en tiedä. Minä en ole kateellinen, jos saan kokeesta seiskan ja kaveri saa ysin. Myönnettävä on, etten kyllä välttämättä onnittelekaan, mutta yleensä olen onnellinen siitä, että olen itsekin päässyt läpi kokeesta, joten voin yhtyä kaverini iloon. Mikä siinä on, ettei voida onnitella tai sanoa mitään positiivista, jos toisella menee hyvin?
Jos toisesta tuntuu pahalta, surulliselta tai loukatulta, niin ei ainakaan voida miettiä, miksi näin on tai välttämättä edes lohduttaa. Jos toinen suuttuu, niin ei ainakaan voida pyytää anteeksi vaan vastareaktiona suututaan takaisin ja loukataan toista vähän lisää. Kaikki, mitä osataan sanoa, on "Ei siitä kannata välittää". Jotkut menevät niin pitkälle, että jos kuitenkin välittää, on siinä ihmisessä sitten automaattisesti jotain vikaa. Voi elämän kevät ja hallelujah, sanon minä. Haluaisin kovasti tavata sen älykääpiön, joka on aikoinaan keksinyt sanoa, ettei siitä kannata välittää, jos toista on loukattu tai satutettu henkisesti. Sanoisin sille älykääpiölle muutaman huolella valitun sanan. Miksi ihmeessä ihmiset, jotka välittävät muista, sanovat, ettei pidä välittää mistään, mikä tuntuu pahalle? Minusta ei ole välittämistä eikä varsinkaan lohduttamista mitätöidä toisen tunteet. Joissain tilanteissa on ihan hyväkin olla välittämättä loukkauksista, mutta kaikkialla se ei toimi. Jos me aina vain mitätöimme kivun ja surun, se kyllä näkyy joskus. "Ei siitä kannata välittää" tuntuu olevan jonkinlainen yleinen tapa lohduttaa, mutta minua ei ainakaan kauheasti lohduta, jos minulle sanotaan niin. Eivät ne pojat ala-asteella lopettaneet tyttöjen kiusaamista, jos niihin lakkasi kiinnittämästä huomiota, kun opettajat välituntivalvonnassa vain sanoivat, ettei siitä kannata välittää. En minä ole koskaan lakannut olemasta vihainen tai surullinen, kun minulle on sanottu, ettei kannata välittää siitä, mikä sen on aiheuttanut. Mikä siinä on, ettei voida lohduttaa, auttaa tai puuttua asiaan, vaan sanotaan vain "Ei siitä kannata välittää"?
Kun tätä asiaa oikein ajattelen, pystyn vain vaivoin hillitsemään nauruni. Tämä on niin huvittavan kuuloista, ajatella nyt, että jossain päin maailmaa on oikeasti kansa, joka ei iloitse toisen puolesta eikä kyllä lohduta surussakaan, vaan elää tasaisessa harmaudessa, jossa ei välitetä mistään ja ollaan vain kateellisia ja vähätellään itseä ja toisia. Vielä huvittavampaa minusta on ajatella, että olen itse osa sitä kansaa. Se saa minut pyörittelemään päätäni ja naurahtamaan "Mihin tämä maailma on menossa?" -tyyliin. Kuinka typerää onkaan, että monet meistä suomalaisista eivät osaa iloita toisten puolesta, onnitella aidosti ja olla oikeasti tukena silloin, kun tukea tarvitaan? Olen itse vasta ehkä noin vuosi sitten tosissani herännyt tähän. Kun se herääminen tapahtui, ymmärsin, että olen koko ikäni kieltänyt negatiiviset tunteeni ja piilottanut valtaosan positiivisista tunteista, sillä olen alistunut ajattelemaan, että mistään ei pidä välittää ja että oma onnellisuus aiheuttaa ympäristössä kateutta ja ylimieliseksi ihmiseksi leimaamisen. Olen luultavasti myös itse toteuttanut tätä kamalaa toimintatapaa edes tajuamatta, mitä teen. Ja nyt kun olen vihdoin oppinut, että tunteet, kaikki tunteeni ovatkin totta, olen myös oppinut näkemään ympäristöni aivan toisella tavalla. Aika paljon uusia ovia on auennut vain sillä, että lakkasin mitätöimästä sen, miltä minusta tuntuu. Minusta on todella hurja ajatus, että olen mitätöinyt oman itseni ja vähätellyt sitä, miltä minusta tuntuu ihan vain siksi, että kaikki muut tekevät minua, itseään ja toisia kohtaan niin. Ja nyt sanon sen: minä en todellakaan aio enää mitätöidä omaa itseäni vain siksi, että lähes kaikki muut tekevät niin itselleen ja jopa toisilleen. Se on vaikeuttanut elämääni hirveästi. Melkein jokaiseen kesätyöhakemukseen pitää kuvailla omia vahvuuksia. On todella vaikeaa kertoa, missä olen hyvä, kun heti iskee takaraivosta ajatus, joka vähättelee ja mitätöi heti kaiken. Ei, en minä ole hyvä tanssimisessa, enkä oikeastaan taida olla nopea oppimaan, onkohan nyt liian itserakasta ja ylimielistä sanoa, että hoidan hommani aina kunnolla, kyllä, taitaa olla, sillä enhän minä ole hyvä missään. Ihan kamalaa olisi myöntää osaavansa jotakin. Monen mielestä on vielä hirveämpää myöntää, että joku toinen osaa jotain. Toivon, etten ole ainoa, joka nyt pyörittelee päätään epätoivoisen huvittuneena. Millainen ystäväpiiri, työporukka tai suku vähättelee jatkuvasti toisiaan ja elää mukamas tasaisesti ilman aitoja tunteita, jotka voisivat olla osana jokaista päivää ja tehdä elämästä värikkäämpää? Vielä kerran, ihmiset: C'MON! En edes viitsi puhua siitä, mitä tapahtuu, kun aletaan puhumaan niistä, mitkä niin kovasti aina kielletään, eli tunteista. Luulen, että tähänastisen tekstini perusteella monet tajuavat sen muutenkin.

Vielä toisenlainen "hokema": Vaatimattomuus kaunistaa. Voin ihan suoraan sanoa, että jos vielä joskus kuulen jonkun sanovan "Vaatimattomuus kaunistaa" jollekin, jolle vaatimattomuus on vaikeaa... No, teen tämän nyt kerralla selväksi. Olen edelleenkin 17-vuotias nuori nainen, jolla on todella vahva tahto ja jonka on ainakin kerran sanottu vaikuttavan hyvällä tavalla ylpeältä itsestään. Olen koko ikäni esiintynyt, milloin muskarissa, milloin pianoa tai kannelta soittaen, milloin laulaen, milloin näytellen ja, ennen kaikkea, milloin tanssien. Olenpahan kerran ollut lukemassa itse kirjoittamani runon yhdessä koulun tilaisuudessa. Kaiken sen tehtyäni olen joskus saanut kuulla ihan sivulauseessa, täysin normaalissa, arkisessa tilanteessa, että vaatimattomuus kaunistaa. Nyt minun on ihan pakko pysähtyä ja kysyä, miten ihmeessä joku voi sanoa minulle niin? En enää muista, kuka se oli, niin kauan siitä on, mutta eipä se muuta asiaa miksikään.
Jälleen kerran: ihmiset ovat erilaisia. Jokainen on hyvä jossain, mikä sivumennen sanoen ei myöskään ole kaikille itsestäänselvyys. Ja koska kaikki ovat erilaisia, kaikki eivät myöskään sovi vaatimattomuuden muottiin. Toiset ovat vaatimattomia, ja minä todella arvostan sitä, että joku oikeasti osaa olla vaatimaton. Minä nimittäin en osaa. Jos minunlaiseni, esiintymistä rakastavan henkilön, yrittää tunkea vaatimattomuuden mittoihin, lopputulos ei ole onnistunut. Aivan kuin yrittäisin pukeutua kolme kokoa liian isoon mekkoon tai vetää pari numeroa liian pienet kengät jalkaani. Olen joskus yrittänyt olla vaatimaton, mutta se on minulle niin vaikeaa, että tulen siitä vain vihaiseksi ja todellinen luontoni tulee esiin. Minulle ei sovi vaatimattomuus ja Disney-prinsessojen viaton hymy. En vain pysty siihen. En tarkoita, että tahtoisin aina kaiken huomion puoleeni, mutta sopivan tilaisuuden tullen, esimerkiksi silloin, kun olen yksin lavalla, nautin huomiosta. Esiintyminen on parasta, mitä tiedän. On ihanaa olla välillä jopa monen sadan ihmisen edessä tanssimassa, ryhmässä tai yksin. Olen usein kuullut sanottavan, että katsomossa on jokaisella hetkellä joku, joka katsoo juuri sinua. Minä teen kaikkeni sen eteen, että minua katsovat ihmiset voisivat kokea jotain hienoa. Olen monesti saanut kuulla esityksen jälkeen, jopa ventovierailta, että minusta todella näkee, kuinka paljon rakastan tanssia ja esiintymistä ja että sitä on ilo katsella. Mielestäni tämä todistaa sen, että joidenkin muidenkin kuin itseni mielestä olen lavalla kuin kotonani... Toisin sanoen, miksi yrittäisin olla vaatimattomuuden huippu, kun olen paljon parempi esillä olemisessa? Jos minulle tarjotaan mahdollisuus esiintyä, en jätä sitä väliin, ellei minulla ole siihen todella hyvää syytä. Totta kai oman itsen liika kehuminen on minustakin väärin, mutta muuten en todellakaan osta tätä "Vaatimattomuus kaunistaa" -juttua. Kaikkein hienointa olisi, jos tämä asia joskus hyväksyttäisiin; kaikki eivät pysty vaatimattomuuteen. Toiset meistä vain ovat eläviä esimerkkejä siitä, mitä on kunnianhimo ja esiintymisestä nauttiminen. Ja jos vielä joskus, ikinä, koskaan, kukaan rohkenee sanoa minulle, että vaatimattomuus kaunistaa, lupaan tykittää takaisin. Minä nimittäin tiedän itse, minkä määrän vaatimattomuutta pystyn toteuttamaan, enkä tarvitse ketään kertomaan minulle, että esiintyminen on väärin, koska se on vaatimattomuuden vastakohta.


Huomautan, että en suinkaan pyri syyttämään kaikkia ihmisiä siitä kaikesta, mitä olen tässä tekstissä sanonut. Kaikki ihmiset eivät sovi kuvaukseeni, mutta siitä huolimatta jokaisen on hyvä miettiä, mitä oman itsen ympärillä tapahtuu. Kaikki esimerkit yms. eivät ole omia kokemuksiani. Joukossa on paljon sellaista asiaa, mitä tapahtuu ihan yleisesti lähes joka päivä lähes kaikkialla.

                             

Crepe nutellalla ja kermavaahdolla

 

 

Minut arkkitehtuurillaan vaikuttaneen rautatieaseman katto

 

 

Tiivistän: Miksi tyytyä elämään elämää, jossa on korjaamista kaipaavia osia? Kaikkea ei ehkä voi korjata, mutta mikään ei korjaannu itsestään. Kaikkea haluamaansa ei voi saada, mutta elämän, jossa on mahdollisimman vähän tämän postauksen asioiden kaltaisia, mietityttäviä seikkoja, voi. Jos minulla on kivi kengässä, nakkaan sen kiven mieluusti pellolle. Yhtä mieluusti kuin avaan suuni ja lauon totuuksia ja omia mielipiteitäni. Siihen pitää olla kaikilla oikeus, ja hyödynsin juuri omaa osuuttani siitä oikeudesta. Toivottavasti minun heräämiseni herätti edes yhden muun ihmisen.
Tämän tekstin asiat koskettavat varmasti monen elämää. Valtaosa näistä jutuista on kuitenkin mielestäni niin isoja, että niiden muuttaminen vaikkapa omaa kaveriporukkaa isomassa joukossa on liki mahdotonta. Aina voi silti haaveilla toisenlaisesta tilanteesta. Minä yritän jättää elämästäni pois ne asiat, joista minä en pidä, tai ainakin suhtautua niihin jotenkin muuten kuin hyväksyvästi. Kukapa haluaisi elämäänsä asioita, joita ei voi sietää? Niitä asioita on, joista ei pääse eroon, mutta jostain voi aina luopua. Minä lennän irti niistä asioista, joista en pidä. Ei se ole sen vaikeampaa.

Näkymä asuntomme parvekkeelta

 

 

Tällaista tilitystä tällä kertaa. En osaa sanoa, koska joudan seuraavan kerran kirjoittamaan, mutta sen tiedän, että näin kauan siihen ei mene. Tämän tekstin kirjoittaminen jännitti, sillä mielipidekirjoitusten ja tällaisten tilitysten kirjoitus on tehtävä huolella. Toivon, että onnistuin. Mutta hei, vielä kerran: Hyvää alkanutta kesää kaikille!

 

 

 

Font Màgica