Kuule, näe, koe

   Hups, taisi bloggailu vähän unohtua.... No, nyt olen kuitenkin taas täällä. Ja nyt ilman mitään löpinöitä suoraan aiheeseen.

                                               

 

Define Dancing (Thomas Newman), YouTube ~ https://www.youtube.com/watch?v=K-7LIojfezw

 

Tuulenvire kasvoilla. Kirkas taivas yllä. Elävä maa alla. Taipuvat puut ympärillä. Kareileva nurmikko, kohoavat terälehdet, väriloisto. Ajelehtivat pilvet. Huokailevat oksistot. Auringon kultaamat lehdet. Lentoon nouseva pikkulintu. Korkeat puut. Leikkivät heinät. Soliseva puro. Valon löytämät kivet, varjon piilottamat puun juuret. Virtaavassa vedessä hyppäävä pikkukala. Hohtavat perhoset.

                                          

Askel, yks kaks. Juoksuun. Kepeä askel kantaa. Läpi. Ympäri. Hetkeksi lehtiään havisuttavan puun varjoon. Selällään nurmikolla. Ruoho kasvaa.
Askel, kol' nel'. Rantapenkereellä. Kirkkaan veden paljastama pohja. Kosketus. Pehmeää hiekkaa. Matalan puron poikki astellen, kylmä vesi hyväillen.
Askel, viis kuus. Heinien sekaan. Hyppy, lento, liito, hyppy, lento, liito. Polkua pitkin. Lentoon nousee lintu vierestä.
Askel, se' ka'. Kohoavalle kivelle, varoen toiselle. Lähteelle. Virtaukselle. Putoukselle. Kohinan luo. Istumaan sen viereen. Tuntemaan se. Näkemään kimallus. Kuulemaan kuplinta. Aistimaan vauhti.

                                               

Ulkona kävellessä tulee silloin tällöin keskittyneeksi enemmän kuunteluun kuin ympäristön tarkkailuun. Silloin pääsee kosketuksiin luonnon kanssa eri tavalla kuin aiemmin - ja silloin mitataan mielikuvituksen mitta. Kun lopettaa hetkeksi ympäröivän luonnon tutkimisen silmillä ja vaikka ihan sulkee ne, voi kokea jotain aivan uutta. Sitä kuuntelee laulavaa pikkulintua aivan eri tavalla kuin silloin, kun sitä etsii katseella puusta. Sitä tuntee tuulen aiempaa ihanampana, jos ei ole nähnyt puiden liikkeistä, että se tulee. Sitä kokee auringon lämpimämpänä, jos ei ole tuijotellut lämpömittaria lähtiessä. Ja jos on oikein taitava, voi jopa osata nähdä ne vanhojen kirjojen kukkakedot, heinäpellot, vesiputoukset ja kirkkaat taivaat - oikeastaan näkemättä niitä ollenkaan.

                                              

Kuka on sanonut, että ympärillä oikeasti oleva on kaikki, mitä maailmassa on? Voi sinua, jos olet niin kuvitellut ja unohtanut siinä samalla sen, minkä voi nähdä näkemättä. Kumma kyllä, suurimmalla osalla vanhenneista tuntuu usko näkymättömään jo kaikonneen. Kaikki ne fantasiat ja keijukaiset muuttuvat satukirjojen olennoiksi, joita ei ole oikeasti olemassa. Sitten hävetään salaa sitä, että ollaan koskaan edes moista keksitty ja vielä nolompaa on, jos ei ole lopettanut mielikuvituksensa käyttöä teini-ikään mennessä. Kaikkein kamalinta tietysti on, jos joku muistaa sinun kuvitelleen solisevia puroja ja puhuvia perhosia. No, kaipa jokainen tulee joskus miettineeksi, että ne varhaisimmat lapsuuden kuvitelmat ovat kiusallista muisteltavaa (kiroan sen, joka muistuttaa minua omista kuvitelmistani ja tekemisistäni - muistan ne ihan riittävän hyvin ilman muistutustakin), mutta siinä tulee samalla työntäneeksi pois paljon säästettävän arvoisia asioista. Joskus sitä kannattaisi pitää kiinni mielikuvituksestaan. Kannattaisi muistaa ne paikat, joissa joskus juoksenteli, vaikkei enää niissä vierailisikaan. Värien näkeminen ja puhtaan luonnon aistiminen. Vaikea ehkä uskoa, mutta niistä luopuminen voi joskus kostautua. Ja minä ainakin säälin yhtä koulun kautta itselleni tutuksi tullutta henkilöä, joka on lakannut uskomasta nähtäviin näkymättömiin asioihin. Luultavasti moni muukin koulussa tapaamani ihminen on rajoittunut mielikuvituksen puolesta, mutta toivoisin silti kaikkien löytävän sen. Sillä saa kummasti kevääseen uutta eloa.
Siis: kevään voi nähdä uudella tavalla. On vain muistettava kuunnella sitä. Äänimaisema lienee se oikea sana.