Onnellisuus, onnettomuus ja välittäminen
Viime aikoina olen joutunut käsittelemään hirveää tunnekirjoa, ja se onkin syy hiljaisuuteeni. Pyydän anteeksi pitkää vaitioloani. Nyt kuitenkin tahtoisin kirjoittaa muutamasta itseäni mietityttäneestä asiasta: Onnellisuus, onnettomuus ja välittäminen ovat aiheeni tällä kertaa.
Kamala. Hirveä. Pettynyt. Synkkä. Väsynyt. Tylsistynyt. Kylmyys. Myrsky. Ikävä. Kaipaus.
Joskus meistä jokainen tulee tutustumaan - ellei ole tutustunut jo - olotilaan, jossa olo on yksinäinen ja onneton. Ketään ei kiinnosta kuulumisesi, toiset eivät viihdy seurassasi, jokainen päivä on samanlainen, harmaa maanantai, asiat eivät suju toivomasi mukaan. Siltä se saattaa tuntua. Tapoja määritellä sana "onneton" on taatusti vähintään yhtä monta kuin on määritelmiä sanalle "onnellinen". Onnettomaksi voi tehdä yksin jääminen, vaikea elämäntilanne, huono kouluarvosana, mikä vain. Onneton olo voi jatkua pitkään tai päättyä kuin seinään. Hieman normaalia surullisempi mielentila tai pimeä, synkkä maailma. Riippuu täysin ihmisestä, miten se käyttäytyy, millaisena se koetaan. Toisille se on rankempaa ja toisille helpompaa.
Koira. Shoppailu. Ystävä. Rakkaus. Ilo. Hauskuus. Energisyys. Valo. Lämpö. Urheilu.
Myös onnellisuus on jokaiselle joskus tutuksi tuleva tunne. Tässäkin tapauksessa on täysin henkilöstä itsestään kiinni, mistä asioista hän tulee onnelliseksi. Toiset tulevat onnelliseksi esimerkiksi hyvän ystävän tapaamisesta, osa nauttii omasta ajasta viikonloppuna, joidenkin hymyn takana saattaa olla ohi oleva koeviikko, hyvä kirja tai lemmikki. Onnellinen ihminen saattaa vaikuttaa vain hiukan normaalia pirteämmältä tai iloisemmalta, tai sitten hän lentelee vaaleanpunaisten pumpulipilvien keskellä kesäisellä iltataivaalla. Toiset näyttävät tunteensa, toiset salaavat kaiken.
On päivänselvää, että onnettomuus ja onnellisuus ovat kaksi eri mielentilaa sekä täysin päinvastaisia keskenään. Sanotaan, että elämä on yhtä vuoristorataa, välillä ollaan alhaalla, välillä ylhäällä, on pudotuksia ja käännöksiä, nousuja ja silmukoita. Onnellisuus ja onnettomuus sekä kaikki niiden välimuodot ovat pala tuota kokonaisuutta.
Otetaanpa esimerkki: Jonakin aamuna saatat herätä ja huomata auringon paistavan, tajuat, että on lauantai ja yhtäkkiä hymyilet. Voit maata sängyssä niin kauan kuin ikinä haluat tai nousta ja lähteä ulos, vain taivas on rajana sille mitä voi keksiä kauniina aamuna. Seuraavana aamuna ikkunan takana saattaa tihuttaa vettä, taivas on harmaa ja raskas. Ulkona on märkää ja kuraista yöllisen rankkasateen jäljiltä. Mikä vain tuntuisi houkuttavammalle ajatukselle kuin ulos lähteminen. Mieluummin sitä vaikka siivoaisi.
On turhaa kysyä, kumpi aamu on onnellinen ja kumpi onneton. Moni heräisi varmasti mieluummin auringonpaisteeseen kuin harmauteen. Moni on mieluummin onnellinen kuin onneton, näkee lasin puolitäynnä eikä puolityhjänä. Hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.
Onnellisuus ei kuitenkaan ole onnellisuutta ilman vastapainoa. Mitä siitäkin tulisi, jos aina olisi ihanaa ja mukavaa? Katastrofi, veikkaan. Onnellisuus tarvitsee onnettomuutta tuntuakseen mukavalta. Puut, pensaat ja kaikki kasvit tarvitsevat eläimiä ja ihmisiä voidakseen elää, mutta ei sovi unohtaa, että ihmiset ja eläimet tarvitsevat puita, kasveja ja pensaita elääkseen. Niin yksinkertaista se on, täysin arkinen asia, ja silti se niin helposti unohtuu. On turhauttavaa, kun elämä ei suju niin kuin sen haluttaisiin sujuvan, mutta onnistumiset eivät olisi onnistumisia ilman sitä katastrofiviikkoa, kun herätyskellosi petti ja nukuit pommiin, kaaduit ja mursit kätesi tai olit surullinen oikeastaan tietämättä sille syytä. Mutta kuinka ihanaa onkaan, kun joku viikko on täydellinen, aurinko paistaa, tapaat parhaan ystäväsi ja löydät kauan sitten kadonneen rannekellosi.
Onnettomuus ja onnellisuus täydentävät toisiaan. Monelle on tuttua kavereiden kanssa vietetyt tylsät hetket. Tunnelmaan saattaa saada väriä klassisella "Hei muistatteko kun silloin..." -kommentilla. Voi olla yllättävän mukavaa muistella yhdessä tehtyä venereissua, shoppailupäivää tai merenrantakävelyä. Hauskinta se on, jos muisteltuun hetkeen liittyy jokin hauska kommellus, jolle jaksaa nauraa vielä jälkeenpäinkin. Itseäni jaksaa esimerkiksi naurattaa vieläkin, kun yksi ystäväni kerran vannoi kävellessämme junalle, että hän tekee aina juuri niin kuin on sanonut tekevänsä. Meni tunti, ja hän oli tehnyt neljästi jotain muuta mitä oli sanonut tekevänsä. Minua nauratti hirveästi silloin, enkä voi olla nauramatta vieläkään, kun ajattelen asiaa. Tylsiin iltoihin voi siis saada väriä onnellisten hetkien muistelulla, mutta kukaan tuskin haluaa pilata onnellista hetkeä onnettomien hetkien muistelulla. Kun sanon onnettomuuden täydentävän onnellisuutta, ajattelen onnellista hetkeä, joka on ollut ikävä, mutta jossa on siitä huolimatta ollut jotain hyvälle tuntuvaa. Vaikea selittää, mutta niitäkin hetkiä on. Tämä ei nyt ole paras mahdollinen esimerkki, mutta jutellessani yhden ystäväni kanssa olen lähestulkoon aina onnellinen. Silti, kun joskus puhumme asioista, joista ei missään nimessä pitäisi kenenkään tulla onnelliseksi (älkääkä edes kysykö, mistä me oikein puhumme ja miksi ihmeessä näin on), olen onnellinen siitä, että saan keskustella ei-niin-mukavista jutuista. Sellaisessa hetkessä onnettomuus täydentää onnellisuutta. Ikävistä asioista keskustelu ihanan ihmisen kanssa auttaa ymmärtämään asioita paremmin ja ehkä suhtautumaan niihin toisin kuin aiemmin.
Onnelliset hetket, joita onnettomuus täydentää, ovat hyvin lähellä hetkiä, joissa onnettomuus ja onnellisuus menevät sekaisin. Ne hetket, kun ei oikein tiedä, itkeäkö vai nauraako. Ne hetket, joissa on onneton ja samaan aikaan onnellinen, tuppaavat aiheuttamaan hämmentyneisyyttä. Mitä silloin kuuluu sanoa, jos joku vaikka sattuu kysymään: "Onko kaikki hyvin?" Puolittain tekisi mieli vetäytyä syrjään tai itkeä jonkun olkapäätä vasten, puolittain voisi nauraa tai olla ulkona kavereiden kanssa. Ota siinä nyt sitten selvää itsestäsi ja ympäristöstäsi. Usein sitä jää sanattomaksi, eikä hetkestä muista myöhemmin juuri mitään. Siksi siitä tuntemuksesta onkin ehkä niin vaikea kirjoittaa - itse en muista kuin kaksi hetkeä, joissa olen ollut sekä onnellinen että onneton.
Luulen, että onnellisuutta ja onnettomuutta on alkutekstissä pyöritelty riittävästi. Siksipä haluankin seuraavaksi tarkastella niiden näkökulmasta asiaa, joka on todella aliarvostettua nykymaailmassa: Välittäminen.
Kuten onnellisuuden ja onnettomuuden kohdalla, myös välittämisestä on useita eri käsityksiä. Yleensä tietyissä tilanteissa on yksi muita oikeampi tapa ilmaista välittämisensä. Mutta mitkä ovat ylipäätään ne oikeat tavat ilmaista välittämisensä?
Omasta mielestäni paras tapa ilmaista välittämistä on sanoa se suoraan. Välittämisessä ei ole mitään pahaa, enkä yksinkertaisesti jaksa ymmärtää, miksi kummassa ainakin osalle suomalaisista on vaikeaa käyttää esimerkiksi sanoja välittää, välitän, välität..... Tiettyjen sanojen kohdalla ymmärrän vaikeuden, en itsekään kovin helposti sano rakastavani jotakuta, sanon mieluummin välittäväni. Suoraan puhuminen voi kuitenkin tosiaan olla vaikeaa, ja rohkeuden kerääminen voi viedä aikansa. Siksi on myös "hiljaisia" tapoja ilmaista, että välittää toisesta.
Joskus sitä tulee miettineeksi vaikkapa jotakuta ystäväänsä. Jonain kauniina päivänä saatan miettiä, välittääkö minulle tärkeä ihminen minusta. En kehtaa kysyä, siitä saattaisi seurata kiusallinen tilanne. Kysyin ystäviltäni, mitä tapoja ilmaista välittämistä on. Sain vastaukseksi, että katseesta näkee ainakin. Nyt kun itsekin mietin, niin kyllä ihmisen katseesta useimmiten näkee, välittääkö tämä vai ei. Myös erilaiset teot, kuten vaikka halaus tai tukena olo kertovat välittämisestä. Välittämistäkin on tosin eri asteista, ja sen suuruudesta riippuu varmaan ilmaisutapakin. Itse olen kerran esimerkiksi tehnyt koreografian eräälle, josta välitän. Hymyily sellaiselle, josta välittää vaikka vain vähän, on hyvä tapa ilmaista välittämisensä.
Mutta mitä vaatii välittäminen syventyäkseen? Sanoisin, että ainakin yhdessä vietettyjä hetkiä. Hetkistä jää usein muistoja, sekä hyviä että huonoja. Toisen teot sekä omat teot voivat vaikuttaa, ystävällinen ja lämmin käytös auttaa aina. Sen, kuinka itselle jo ehkä entuudestaankin tärkeä ihminen on tehnyt tai sanonut jotain ihanaa, muistaa pitkään, ehkä koko loppuikänsä. Välittämisen ja samalla esimerkiksi ystävyyden syventäminen ei ole siis edes kovin vaikeaa, usein siitä tehdään itse liian vaikeaa. Ja sitä en kyllä osaa sanoa, miten saataisiin ihmiset muistamaan, että toisen satuttaminen tai kiusaaminen on huono tapa ilmaista välittämistä. Olen sitä mieltä, että vaikka välittäminen ei olisikaan ehkä saman tasoista esimerkiksi ystävien välillä, on toisen mietittävä, millä tavoin ilmaista välittämistä niin, ettei se satuta toista. Tiedän, että joskus välittäminenkin voi tuntua välinpitämättömyydeltä tai epämukavalta, mutta pääasiassa minun mielestäni sen kuuluisi tuntua myös sen kohteesta hyvältä. En koe välittämiseksi sellaista tekoa, joka sattuu. Kuten sanoin, on tietysti tilanteita, joista välittämisen löytää vasta myöhemmin tilannetta miettiessään, mutta minusta on typerää, että sattuvia tekoja väitetään välittämiseksi, sillä kuka takaa sen, että ne oikeasti myöhemmin tuntuvat välittämiseltä?
Miten välittäminen sitten liittyy onnellisuuteen ja onnettomuuteen? Uskoisin, ettei sitä tarvitse selittää. Jokainen tämän postauksen lukenut voikin nyt pistää aivonsa töihin ja käsitellä välittämistä eri näkökulmista. Ei se niin kovin vaikeaa ole, saattepa huomata....
Kamala. Hirveä. Pettynyt. Synkkä. Väsynyt. Tylsistynyt. Kylmyys. Myrsky. Ikävä. Kaipaus.
Joskus meistä jokainen tulee tutustumaan - ellei ole tutustunut jo - olotilaan, jossa olo on yksinäinen ja onneton. Ketään ei kiinnosta kuulumisesi, toiset eivät viihdy seurassasi, jokainen päivä on samanlainen, harmaa maanantai, asiat eivät suju toivomasi mukaan. Siltä se saattaa tuntua. Tapoja määritellä sana "onneton" on taatusti vähintään yhtä monta kuin on määritelmiä sanalle "onnellinen". Onnettomaksi voi tehdä yksin jääminen, vaikea elämäntilanne, huono kouluarvosana, mikä vain. Onneton olo voi jatkua pitkään tai päättyä kuin seinään. Hieman normaalia surullisempi mielentila tai pimeä, synkkä maailma. Riippuu täysin ihmisestä, miten se käyttäytyy, millaisena se koetaan. Toisille se on rankempaa ja toisille helpompaa.
Koira. Shoppailu. Ystävä. Rakkaus. Ilo. Hauskuus. Energisyys. Valo. Lämpö. Urheilu.
Myös onnellisuus on jokaiselle joskus tutuksi tuleva tunne. Tässäkin tapauksessa on täysin henkilöstä itsestään kiinni, mistä asioista hän tulee onnelliseksi. Toiset tulevat onnelliseksi esimerkiksi hyvän ystävän tapaamisesta, osa nauttii omasta ajasta viikonloppuna, joidenkin hymyn takana saattaa olla ohi oleva koeviikko, hyvä kirja tai lemmikki. Onnellinen ihminen saattaa vaikuttaa vain hiukan normaalia pirteämmältä tai iloisemmalta, tai sitten hän lentelee vaaleanpunaisten pumpulipilvien keskellä kesäisellä iltataivaalla. Toiset näyttävät tunteensa, toiset salaavat kaiken.
On päivänselvää, että onnettomuus ja onnellisuus ovat kaksi eri mielentilaa sekä täysin päinvastaisia keskenään. Sanotaan, että elämä on yhtä vuoristorataa, välillä ollaan alhaalla, välillä ylhäällä, on pudotuksia ja käännöksiä, nousuja ja silmukoita. Onnellisuus ja onnettomuus sekä kaikki niiden välimuodot ovat pala tuota kokonaisuutta.
Otetaanpa esimerkki: Jonakin aamuna saatat herätä ja huomata auringon paistavan, tajuat, että on lauantai ja yhtäkkiä hymyilet. Voit maata sängyssä niin kauan kuin ikinä haluat tai nousta ja lähteä ulos, vain taivas on rajana sille mitä voi keksiä kauniina aamuna. Seuraavana aamuna ikkunan takana saattaa tihuttaa vettä, taivas on harmaa ja raskas. Ulkona on märkää ja kuraista yöllisen rankkasateen jäljiltä. Mikä vain tuntuisi houkuttavammalle ajatukselle kuin ulos lähteminen. Mieluummin sitä vaikka siivoaisi.
On turhaa kysyä, kumpi aamu on onnellinen ja kumpi onneton. Moni heräisi varmasti mieluummin auringonpaisteeseen kuin harmauteen. Moni on mieluummin onnellinen kuin onneton, näkee lasin puolitäynnä eikä puolityhjänä. Hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.
Onnellisuus ei kuitenkaan ole onnellisuutta ilman vastapainoa. Mitä siitäkin tulisi, jos aina olisi ihanaa ja mukavaa? Katastrofi, veikkaan. Onnellisuus tarvitsee onnettomuutta tuntuakseen mukavalta. Puut, pensaat ja kaikki kasvit tarvitsevat eläimiä ja ihmisiä voidakseen elää, mutta ei sovi unohtaa, että ihmiset ja eläimet tarvitsevat puita, kasveja ja pensaita elääkseen. Niin yksinkertaista se on, täysin arkinen asia, ja silti se niin helposti unohtuu. On turhauttavaa, kun elämä ei suju niin kuin sen haluttaisiin sujuvan, mutta onnistumiset eivät olisi onnistumisia ilman sitä katastrofiviikkoa, kun herätyskellosi petti ja nukuit pommiin, kaaduit ja mursit kätesi tai olit surullinen oikeastaan tietämättä sille syytä. Mutta kuinka ihanaa onkaan, kun joku viikko on täydellinen, aurinko paistaa, tapaat parhaan ystäväsi ja löydät kauan sitten kadonneen rannekellosi.
Onnettomuus ja onnellisuus täydentävät toisiaan. Monelle on tuttua kavereiden kanssa vietetyt tylsät hetket. Tunnelmaan saattaa saada väriä klassisella "Hei muistatteko kun silloin..." -kommentilla. Voi olla yllättävän mukavaa muistella yhdessä tehtyä venereissua, shoppailupäivää tai merenrantakävelyä. Hauskinta se on, jos muisteltuun hetkeen liittyy jokin hauska kommellus, jolle jaksaa nauraa vielä jälkeenpäinkin. Itseäni jaksaa esimerkiksi naurattaa vieläkin, kun yksi ystäväni kerran vannoi kävellessämme junalle, että hän tekee aina juuri niin kuin on sanonut tekevänsä. Meni tunti, ja hän oli tehnyt neljästi jotain muuta mitä oli sanonut tekevänsä. Minua nauratti hirveästi silloin, enkä voi olla nauramatta vieläkään, kun ajattelen asiaa. Tylsiin iltoihin voi siis saada väriä onnellisten hetkien muistelulla, mutta kukaan tuskin haluaa pilata onnellista hetkeä onnettomien hetkien muistelulla. Kun sanon onnettomuuden täydentävän onnellisuutta, ajattelen onnellista hetkeä, joka on ollut ikävä, mutta jossa on siitä huolimatta ollut jotain hyvälle tuntuvaa. Vaikea selittää, mutta niitäkin hetkiä on. Tämä ei nyt ole paras mahdollinen esimerkki, mutta jutellessani yhden ystäväni kanssa olen lähestulkoon aina onnellinen. Silti, kun joskus puhumme asioista, joista ei missään nimessä pitäisi kenenkään tulla onnelliseksi (älkääkä edes kysykö, mistä me oikein puhumme ja miksi ihmeessä näin on), olen onnellinen siitä, että saan keskustella ei-niin-mukavista jutuista. Sellaisessa hetkessä onnettomuus täydentää onnellisuutta. Ikävistä asioista keskustelu ihanan ihmisen kanssa auttaa ymmärtämään asioita paremmin ja ehkä suhtautumaan niihin toisin kuin aiemmin.
Onnelliset hetket, joita onnettomuus täydentää, ovat hyvin lähellä hetkiä, joissa onnettomuus ja onnellisuus menevät sekaisin. Ne hetket, kun ei oikein tiedä, itkeäkö vai nauraako. Ne hetket, joissa on onneton ja samaan aikaan onnellinen, tuppaavat aiheuttamaan hämmentyneisyyttä. Mitä silloin kuuluu sanoa, jos joku vaikka sattuu kysymään: "Onko kaikki hyvin?" Puolittain tekisi mieli vetäytyä syrjään tai itkeä jonkun olkapäätä vasten, puolittain voisi nauraa tai olla ulkona kavereiden kanssa. Ota siinä nyt sitten selvää itsestäsi ja ympäristöstäsi. Usein sitä jää sanattomaksi, eikä hetkestä muista myöhemmin juuri mitään. Siksi siitä tuntemuksesta onkin ehkä niin vaikea kirjoittaa - itse en muista kuin kaksi hetkeä, joissa olen ollut sekä onnellinen että onneton.
Luulen, että onnellisuutta ja onnettomuutta on alkutekstissä pyöritelty riittävästi. Siksipä haluankin seuraavaksi tarkastella niiden näkökulmasta asiaa, joka on todella aliarvostettua nykymaailmassa: Välittäminen.
Kuten onnellisuuden ja onnettomuuden kohdalla, myös välittämisestä on useita eri käsityksiä. Yleensä tietyissä tilanteissa on yksi muita oikeampi tapa ilmaista välittämisensä. Mutta mitkä ovat ylipäätään ne oikeat tavat ilmaista välittämisensä?
Omasta mielestäni paras tapa ilmaista välittämistä on sanoa se suoraan. Välittämisessä ei ole mitään pahaa, enkä yksinkertaisesti jaksa ymmärtää, miksi kummassa ainakin osalle suomalaisista on vaikeaa käyttää esimerkiksi sanoja välittää, välitän, välität..... Tiettyjen sanojen kohdalla ymmärrän vaikeuden, en itsekään kovin helposti sano rakastavani jotakuta, sanon mieluummin välittäväni. Suoraan puhuminen voi kuitenkin tosiaan olla vaikeaa, ja rohkeuden kerääminen voi viedä aikansa. Siksi on myös "hiljaisia" tapoja ilmaista, että välittää toisesta.
Joskus sitä tulee miettineeksi vaikkapa jotakuta ystäväänsä. Jonain kauniina päivänä saatan miettiä, välittääkö minulle tärkeä ihminen minusta. En kehtaa kysyä, siitä saattaisi seurata kiusallinen tilanne. Kysyin ystäviltäni, mitä tapoja ilmaista välittämistä on. Sain vastaukseksi, että katseesta näkee ainakin. Nyt kun itsekin mietin, niin kyllä ihmisen katseesta useimmiten näkee, välittääkö tämä vai ei. Myös erilaiset teot, kuten vaikka halaus tai tukena olo kertovat välittämisestä. Välittämistäkin on tosin eri asteista, ja sen suuruudesta riippuu varmaan ilmaisutapakin. Itse olen kerran esimerkiksi tehnyt koreografian eräälle, josta välitän. Hymyily sellaiselle, josta välittää vaikka vain vähän, on hyvä tapa ilmaista välittämisensä.
Mutta mitä vaatii välittäminen syventyäkseen? Sanoisin, että ainakin yhdessä vietettyjä hetkiä. Hetkistä jää usein muistoja, sekä hyviä että huonoja. Toisen teot sekä omat teot voivat vaikuttaa, ystävällinen ja lämmin käytös auttaa aina. Sen, kuinka itselle jo ehkä entuudestaankin tärkeä ihminen on tehnyt tai sanonut jotain ihanaa, muistaa pitkään, ehkä koko loppuikänsä. Välittämisen ja samalla esimerkiksi ystävyyden syventäminen ei ole siis edes kovin vaikeaa, usein siitä tehdään itse liian vaikeaa. Ja sitä en kyllä osaa sanoa, miten saataisiin ihmiset muistamaan, että toisen satuttaminen tai kiusaaminen on huono tapa ilmaista välittämistä. Olen sitä mieltä, että vaikka välittäminen ei olisikaan ehkä saman tasoista esimerkiksi ystävien välillä, on toisen mietittävä, millä tavoin ilmaista välittämistä niin, ettei se satuta toista. Tiedän, että joskus välittäminenkin voi tuntua välinpitämättömyydeltä tai epämukavalta, mutta pääasiassa minun mielestäni sen kuuluisi tuntua myös sen kohteesta hyvältä. En koe välittämiseksi sellaista tekoa, joka sattuu. Kuten sanoin, on tietysti tilanteita, joista välittämisen löytää vasta myöhemmin tilannetta miettiessään, mutta minusta on typerää, että sattuvia tekoja väitetään välittämiseksi, sillä kuka takaa sen, että ne oikeasti myöhemmin tuntuvat välittämiseltä?
Miten välittäminen sitten liittyy onnellisuuteen ja onnettomuuteen? Uskoisin, ettei sitä tarvitse selittää. Jokainen tämän postauksen lukenut voikin nyt pistää aivonsa töihin ja käsitellä välittämistä eri näkökulmista. Ei se niin kovin vaikeaa ole, saattepa huomata....
.JPG) |
| It needs time |
Kommentit
Lähetä kommentti