Kun kirjoitin ensimmäisen kerran, lopputulos oli...

 

 

                                         

 

Heips kaikille! Meikäläinen tuhisee flunssassa ja päätti aikansa kuluksi kirjoitella tännekin. Tässä postauksessa oleva teksti on puolisen vuotta vanha, se on teksteistäni se, joka napsautti valot päälle ja kertoi minulle: "Sinä osaat kirjoittaa." Nauttikaa!

 

                                                         

 

                   https://www.youtube.com/watch?v=2e-XxA7NFdU ~ Tabarly: Tabarly (Yann Tiersen)

 

Katselen auringon nousemista, ikkunani on auki. Kylmää ilmaa virtaa sisään, ja tärisen istuessani yöpuvussani pöytäni ääressä, sormet näppäimistöllä kiitäen. Mietin, jäikö jotain sanomatta. Vastasin mielestäni kaikkeen, enkä muista eiliseltä muuta. Annan Yann Tiersenin säveltämän kappaleen Tabarly soida katsellessani hitaasti ylös kipuavia auringon säteitä. Ehkä tänään on se päivä, ehkä ei. Kuka sen voisi tietää? Itsestänihän se kiinni on.

Pöytälamppuni palaa edelleen, heijastaen valonsa vieressään olevan peilin kautta koko huoneeseen, ainakin melkein. Siltä se näyttää. Pian en sitä enää tarvitse. Aurinko korvaa yön pimeyden, ja valaisee minunkin huoneeni. Ikkunassani roikkuva lasiballerina odottaa jo valonsäteitä, jotka valaisevat ikuisen piruetin kauneuden. Muistan lukeneeni kirjan, jossa sanottiin: "Joskus ystävyys on kuin piruetti." Mikään ei ole ikuista, tiedän sen. Mikään ei voi jatkua ikuisesti. Mutta mikä lukuisista kirjoistani on se, joka minun pitäisi seuraavaksi avata? Kääntää sivua, ja antaa lukemisen viedä? Avatako valokuvakirja ja palata taaksepäin, vai valita jotain eteenpäin vievää?

Eteisestä kuuluu askelia ja puhetta. Muut ovat lähdössä töihin ja kouluun. Minä menen vasta kymmeneksi. Ainekirjoitus, leffalippujen tulostaminen, vaatteiden valitseminen, matikan laskujen laskeminen. Tekemistä olisi vielä. Ei auta muu.

Pyörittelen ajankääntäjäni tiimalasia sormieni välissä. Olisipa ajassa palaaminen yhtä helppoa, kuin siinä elokuvassa. Laitan tiimalasin ketjustaan kaulaani roikkumaan. Saatan tarvita sitä tänään.

Kuunnellessani Tabarlya jo seitsemättä kertaa, sen lähestyessä taas loppuaan, katson vielä pöytälamppuani ja sen vaaleanpunaista varjostinta. Vilkaisen ulos. Auringon säteet osuvat pian kohdalleen, ja valaisevat huoneeni. Huokaisen. Edessä on pitkä päivä. Ja sen jälkeen vielä monta muuta. Mitä teen, mihin ratkaisuun päädyn? Vielä pikainen katse ulos. Tiedän, että mitä ikinä päätänkin, se ei tule olemaan helppoa. Tiedän, että mitä ikinä päätänkin, saan tukea niiltä, joilta olen saanut sitä jo niin paljon. He välittävät. Ja olen onnekas saadessani tuntea heidät. Minäkin välitän heistä. Niin paljon.

Nousen, ja huomaan Pähkinäsärkijä-palloni, lasipallon, jota ympäröivät rakastamani baletin hahmot, ja jonka sisällä tanssivat joulukuusen ympärillä vaaleanoransseissa mekoissaan viisi nuorta tyttöä. Ehkä joskus vielä kirjoitan sen kauneudesta. Käännyn, kumarrun. Naks. Vaaleanpunainen hohde katoaa. Pöytälamppuni on sammunut.