Kevättä ilmassa

      Jaksoin vihdoinkin raahata itseni tänne lukuisten kiireideni keskeltä. Ysiluokkalaisen kevät onkin täydempi kuin osasin odottaa, joten taukoja on turha toivoa ja sana "vapaa-aika" muuttuu pikkuhiljaa vieraaksi käsitteeksi. Jos ei ole koulutöitä, niin sitten ollaan treeneissä tai esiintymässä. Ja nyt, kerrankin, päästän tällä sivulla käyvät henkilöt meikäneidin kevään makuun. Tiedossa ei siis pelkästään ole kaunista luontokuvausta lintujen laulusta ja vihertävästä nurmikosta. Nyt on tiedossa vähän erilainen kevät - ysiluokkalaisen tytön kevät.





                                                                                                     
 Linkki Spotifyhyn: https://embed.spotify.com/?uri=spotify%3Atrack%3A6msudWgFDceteROaT9uLEA
Linkki YouTubeen: https://www.youtube.com/watch?v=JTumWkR_DPs
Kummassakin sama kappale, mutta hieman eri versio.

       No, jokainenhan tietää, että kun mainitaan koulu ja kevät samassa virkkeessä, ei tiedossa voi olla mitään kovin leppoisaa kuultavaa. Lukioiden vanhimmat kirjoittelevat ylioppilaskirjoituksia, me ysit taas valmistaudumme valtakunnallisiin kokeisiin, PISA-testiin ja muihin sellaisiin. Meillä Martinlaakson koulun yseillä on tiedossa torstaina startannut, viisi viikkoa kestävä koejakso. Sen jälkeen mahtaakin olla tyhjä olo, sillä sen jälkeen ei meillä pitäisi enää peruskoulun aika olla kokeita. Se on sitten siinä. Aika hurjaa, vastahan sitä mentiin yläasteelle ja nyt on, taivas varjele, 33 peruskoulupäivää (vähennetty viikonloput ja esim. vappu) jäljellä! Tuli todella kulman takaa tämä koemääräkin, kyllähän siihen on jo tottunut, että esim. viikot 19-21 ovat koerikasta aikaa, mutta viisi viikkoa kokeita putkeen? Milläs siinä pidät asiat järjestyksessä, kun englannin valtakunnallinen, biologian ja fysiikan kokeet painavat yhtä aikaa päälle ja seuraavat haasteet ovatkin jo kulman takana? Oppitunneilla yritetään kerrata valtakunnallisiin ja opiskella samaan aikaan eteenpäin ja toisten aineiden kokeet syövät tunteja sieltä täältä. Sitä saa ihan tosissaan tehdä jo töitä pysyäkseen perässä, vaikkei tähän mennessä ole juuri kotona tarvinnut ahertaa(meikäläisen ainakaan). Kai tämä on tietyllä tapaa lukioon/ammattikouluun "valmistautumista", lukiossa töitä ainakin riittää. Olen kyllä pitkin vuotta yrittänyt muistutella itseäni, että ensi vuonna kotonakin täytyy tehdä töitä, enemmän kuin ennen, mutta jostain syystä jokin osa ymmärryksessäni ei halua vastaanottaa tätä viestiä.
      Jos Martsarin yseillä meneekin koulupäivän aikana poikkeuksellisen paljon aikaa pähkäilyyn opiskelun parissa, niin ei oppilaskunnan hallituksella ole yhtään helpompaa. Olen koko lukuvuoden 2014-2015 toiminut oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana, ja sanottava on, ettei se ainakaan paranna opiskelumenestystä. Kokoukset on pidettävä oppitunneilla, joten muistiinpanoja saa olla kopioimassa milloin mistäkin aineesta. Hallituksen kokoukset tietävät vastuunottoa tietyistä asioista, esimerkiksi kokousten ajankohdasta. Sen jälkeen, kun olen saanut kiivetyksi portaat kolmanteen kerrokseen ja kuulutettua jokaviikkoisen tiedotukseni kokouksen alkamisesta, on laskeuduttava ensimmäiseen kerrokseen ja saatava äänensä neuvotteluhuoneessa kuuluviin. Kokoukseen menee yleensä täydet 45 minuuttia, johon sisältyvät oppilaskuntaa koskevien ajankohtaisten aiheiden käsittely ja vapaata keskustelua. Tällä hetkellä hallitusta pitää kiireisenä lähestyvät tapahtumat, Vapputalent sekä vuoden kohokohta, Martsarigaala. Kumpaakin on suunniteltu jo useampi viikko, koristetiimi väsää erikokoisia kartonkikukkia, nauhoja ja suurta sateenkaarta saliin koristeiksi Vapputalenttia varten, ilmaisutaidon ryhmä suunnittelee väliohjelmaa toiseen talentkarsintaan ja itse neuvottelen aikatauluista ja toivon, että saisimme riittävästi halukkaita esiintyjiä. Jahka päästään siitä, alkaa toden teolla Martsarigaalan kasaaminen. Sitäkin olemme kyllä jo aloittaneet, pakkohan se on... Martsarigaalan ideana on tosiaan päättää vuosi upeasti mm. palkitsemalla ihmisiä eri saavutuksistaan. Kategorioita on 13, esimerkiksi Vuoden seiska, Vuoden kasi, Vuoden ysi, Vuoden tyyli, Vuoden opiskelija ja Vuoden opettaja. Käytimme kokonaiset 60 minuuttia ehdokkaiden valintaan, ja itse äänestys sekä ääntenlaskenta on vielä edessä. Töitä tosiaan riittää, ja on sanottava, että tähän aikaan vuodesta ei ole todellakaan helppoa olla oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja.

      Koulussa saa siis ahertaa, ja siihen päälle meikäläisellä on vielä baletti ja afrojazz. Treenejä on 4x90min+1x75min viikossa ja esitykset painavat päälle - poissaoloja ei siis juuri suvaita. Ja ettei elämä olisi turhan tylsää, tarkoituksenani olisi esiintyä myös koulussa. Treenejä siis tulee koko ajan lisää, ja esityksiä on tulossa vähän päältä kymmenen ellei jopa enemmän. Taidepuolellakin pitää siis kiirettä. Tällä kertaa olen varsin tyytyväinen esityksiin, joissa olen mukana. Karakteeriryhmä esittää unkarilaista, espanjalaista, suomalaista sekä itämaista vielä tämän kevään aikana, varvastekniikalta on tulossa kaunista klassista balettia. Oma ryhmäni esittää ehkä hiukan neonklassisen teoksen ja afrossa vedetään "Elämän ilon" voimalla. Koulussa pääsen laulamaan musikaaliklassikko Catsin kappaleen Memory sekä tanssimaan ja juontamaan, näyttelemistä unohtamatta.







 
      Koko kevät on täynnä mahtavaa ohjelmaa, eikä pieni kiire oikeastaan haittaa yhtään. Ysin päätös lähenee kovaa vauhtia - vähän liiankin kovaa vauhtia. Olen nyt yhdeksän vuotta viettänyt suunnilleen samojen ihmisten kanssa ja pian se on ohi, kun kaikki lähtevät eri suuntiin. Jos olisin valinnut Martinlaakson lukion, näkisin vanhoja kasvoja vielä seuraavat kolme vuottakin, mutta päädyinkin hakemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon. Mikäli en pääse sinne, on seuraavana Helsingin matematiikkalukio ja kolmanneksi laitoin Maunulan yhtenäiskoulun lukion. Toki Martsarin lukio ja Vaskivuori löytyvät sijoilta neljä ja viisi, mutta en usko päätyväni niihin. On hassua ajatella, että näin pitkän ajan jälkeen sitä eroaa tutuista ihmisistä ja että päivittäiseen elämään astuukin koulullinen uusia kasvoja - on se koulu sitten mikä on. Toki jonkinlaista yhteyttä varmaan vielä tulee pidettyä, mutta ei se ole sama asia.
      Tässä vaiheessa tulee muisteltua taakse jäävää peruskoulua. Se näkyy ihan arjessakin: vaihdetaan puhelinnumeroita, tuodaan kouluun vanhoja luokkakuvia ja esitellään niitä kavereille sekä vietetään entistä enemmän aikaa tärkeiden ihmisten kanssa. Jokainen on kasvanut paljon jo pelkän yläasteajankin aikana, ja ilmassa on selvää haikeutta, joka vahvistuu päivä päivältä. Kaikki meidän koulun ysit tuntuvat tulevan toimeen keskenään (ainakin jotenkin) ja näyttää ehkä hiukan sille, että yhteishenki vahvistuu loppua kohden, ainakin luokkien sisällä. Vaikka uuteen suuntaan on jo kiire, tuntuu myös sille, ettei sitten kuitenkaan haluaisi pois. Voisin ihan hyvin jatkaa näinkin, ja yläaste kesti muutenkin liian vähän. Muistan kutosen keväällä toivoneeni, että voisin aloittaa saman luokan kanssa sen kuusi vuotta uudestaan. Nyt toivon, että saisin toiset kolme vuotta nykyisen luokkani kanssa. Vastoinkäymisiäkin on toki ollut, mutta en silti muuttaisi mitään tästä kaikesta. Yläaste on ollut ihana paikka, enkä olisi ikinä uskonut ala-asteelta lähtiessäni, että voisin joutua tismalleen samaan tilanteeseen vielä uudestaankin. Ei sitä silloin osannut ajatella, sitä mietti vain taakse jäänyttä kuutta vuotta. Nyt osaan sentään miettiä ajassa eteenpäin ja tiedän, ettei tämä ole viimeinen kerta, kun joudun jättämään jotain taakseni. Oli miten oli, lähtö tuntuu haikealta ja nyt sitä haluaisi vain viettää aikaa luokkakavereiden kanssa eikä päntätä viimeisiin kokeisiin. Jossain määrin se näkyy muistakin. Kyllä nykyinen 9E on silloin tällöin aiemminkin pitänyt hauskaa, mutta nyt hauskaa pidetään joka välissä. Se näkyy vielä vain levottomuutena tietyillä tunneilla, mutta eiköhän se siitä lisäänny kesää kohden....






Linkki Spotifyhyn: https://embed.spotify.com/?uri=spotify%3Atrack%3A1F3dhVdX8GsgvOIwLblSHv
Linkki YouTubeen: https://www.youtube.com/watch?v=PCRrtV3aoG0

      Ajan pyörällä kotiin kevätauringon lämmittäessä minua. Takana on hymyn huulille saanut tanssitunti, mutta pian se hiipuu ja katoaa. Baletin keskusteluryhmässä on meneillään väittely esityspäivästä, olen huolissani sen lopputuloksesta. Mitään hirveämpää ei olekaan kuin mahdollisuus kahden rakkaan ja tärkeän asian aikataulujen osuminen päällekkäin. Sitä antaisi mitä vain, jos voisi saada molemmat. Matkaani ympäröivä keväinen maisema ei kuvasta ajatuksiani ollenkaan. Puut vihertävät, linnut laulavat, kukat kurkistelevat nupuistaan, oravat juoksevat puuta ympäri, mutta mikään ei ilahduta. Taakseni jää vain sakeaa hiekkapölyä kaartaessani asfaltoidulle tielle. Mitä minä sitten, jos esitys ja yökoulu osuvat päällekkäin? Haluaisin viettää yökoulussa jokaisen minuutin ihanan luokkani kanssa, en mennä sinne jälkikäteen ja menettää kenties jotain hauskaa. Toivon niin kovasti kannaltani positiivista lopputulosta.
     4-3. Tulos on 4-3. Minun kantaani nähden negatiivinen. Ei. Ole. Mahdollista. Pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen alkaa varovainen viestittely ja jos jonkinmoisia mielipiteitä alkaa ilmestyä viestiketjuun. Liityn itsekin sanattomuudesta toivuttuani keskusteluun, yrittäen vielä pelastaa viimeisen hetken luokkani kanssa, kuitenkin jo epätoivoon vaipuneena. Kaikki raivostuttaa. On suljettava ikkuna, etten kuulisi lintujen ärsyttävää viserrystä, on käännettävä kaihtimet kiinni, etten näkisi puiden viherrystä, aukeavia kukkasia tai vipeltäviä oravia. Lopulta joudun sulkemaan myös viestiketjun, en enää kestä lukea niitä viestejä, en osaa vastata niihin.

     En kestä enää. Puhelimen jatkuva tärinä häiritsee, joudun avaamaan baletin keskusteluryhmän ja katsomaan, kuinka kävi. Liikutun. Heitän yhden kommentin. Perään sataa viestejä.

     Avaan ikkunan, avaan kaihtimet. Näen taas vihertävät puut, tuulessa kareilevan, vielä hiukan ruskean nurmikon, terälehtiään avaavat kukkaset, halki taivaan lentävän lintuparven, oksilla loikkivat oravat. Tyyntä myrskyn jälkeen. Hymy nousee huulilleni. Taas se nähtiin - ennen pitkään asiat järjestyvät. Lupaan kiitoksena ystävilleni olla ihan hiljaa esityksen ja harjoitusten välissä, jotta he saavat lukea kokeisiin. Mutta nyt kevätaurinko lähes huutaa minua luokseen, ottamaan kameran käteen ja valokuvaamaan. En kuitenkaan tee sitä nyt. Ehkä myöhemmin, mutta ei nyt. Sen sijaan otan Lontoosta tuliaisiksi saamani Hermione Grangerin taikasauvan käteeni, sivelen sitä, pyörittelen käsissäni. Se, mitä juuri äsken tapahtui, oli kuin taikaa. Taikaa, joka sai kukat kukkimaan, linnut visertämään ja puut vihertämään. Ystävyyden taikaa.